Tällä kolumnilla pääsin eka kertaa Lapin Kansan etusivulle! Olin eka sillee, että vähänkö siistiä. Sitte aloin miettiä, että oon 6 vuotta kirjottanu Lappariin, ja vasta nyt pääsin etusivulle :D...no, ehkä tää kuitenki jää positiivisen puolelle.
13.4. siis julkaistu (LK).
Sisun
tulevaisuus
Suomalainen lapsi oppii jo pienenä, että sana sisu liittyy jotenkin Juha Mietoon ja talvisotaan. Sisu on jotain, mitä tarvitaan sekä 100-asteisessa saunassa että 30 asteen pakkasessa. Olisiko se yhteydessä myös mämmin syömiseen, avannossa uimiseen ja Lasse Virénin kaatumiseen?
Joka tapauksessa lapsi oppii, että sisu on jalo sinivalkoinen ominaisuus, jota tulisi omassa toiminnassaan ja persoonassaan viimeiseen asti vaalia. Jo se, ettei sanalle ole varsinaista englannin- tai ruotsinkielistä käännöstä, kertoo ilmiön perisuomalaisuudesta.
Kotimaisten kielten keskus valitsi sisun viime vuonna suomalaisuutta parhaiten kuvaavaksi sanaksi. Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen tuskastelee blogissaan (kotus.fi 5.12.2017) tätä valintaa. Hän pohtii sanan tunkkaista olemusta ja toisaalta sen kestomenestystä. Myös Oskari Onninen kirjoitti vuosi sitten (Image 17.5.2017), että sisu joutaa mennä. Omasta mielestäni sana kannattaisi säilyttää, mutta sen merkitystä tulisi päivittää.
Mikael Agricola käytti sisu-sanaa jo 1500-luvulla, mutta lopullinen myytti suomalaisesta sisukkuudesta luotiin lopulta 1800-luvulla nationalismin hengessä. Sisun alkuperä on sanassa sisä ja sanalla on viitattu myös pahaan luonteenlaatuun.
Huulta purevalle periksiantamattomuudelle oli varmasti käyttöä sota- ja pula-aikoina. Tietty periksiantamattomuus on toisinaan hyödyksi ja jopa välttämätöntä. Keskivertosuomalaisen selkää ei kuitenkaan tänä päivänä ole painettu seinää vasten. Suurin osa meistä saa elää varsin rauhallista arkea, jota toki värittävät elämän inhimilliset vivahteet.
Älkää ymmärtäkö väärin: arvostan todella itsenäisyytemme puolesta taistelleita, rintamilla palvelleita suomalaisia. Nyt, kiitos isovanhempiemme sukupolven, saamme elää rauhallisessa, vakaassa ja vapaassa maassa.
Vaikka meidän ei siis tarvitsisi enää pärjätä yksin hammasta purren, teemme sitä silti. Jatkuvat, kohtuuttomat vaatimukset johtavat pahimmillaan esimerkiksi uupumukseen ja mielenterveysongelmiin.
Näin sisällissodan 100-vuotisjuhlavuonna olisi paikallaan pohtia, millaista periksiantamattomuutta haluamme vaalia. Itsepäistä ja armotonta loppuun palamisen kulttuuria vai kenties eteenpäin katsovaa, toisiimme tukeutuvaa tapaa ajatella?
Kirjoittaja on tamperelaistunut lappilainen, joka ei tykkää Sisu -pastilleista.
