Hajalla pajalla

'Sorvin äärellä* w/ Annie

Pajasta puhuessani viittaan meidän yliopiston teknisen työn luokkaan, jossa vietin valtaosan tämän kevään opiskelutunneistani. Erikoistun luokanopettajan opinnoissani monimateriaaliseen käsityöhön (=syksyllä voimaan tulevassa uudessa opetussuunnitelmassa tekstiili- ja tekninen työ on yhdistetty yhdeksi oppiaineeksi), ja siispä enemmän rättikässään perehtyneenä sain, ja toisinaan jouduin, opettelemaan myös puukässäopen taitoja.

Kurssi oli koko tähänastisen yliopistourani vaikein. En ole vielä näin tosissani joutunut pohtimaan opintojeni aikana, saanko jotain kurssia suoritettua, vaikka tosissani yrittäisin ja haluaisin. Tarinallani on onnellinen loppu, mutta sitä ei totisesti saavutettu ilman verta, hikeä ja kyyneliä - KIEJAIMELLISESTI.

Kurssilla opin muun muassa vaihtamaan poranterät, käyttämään työstökoneita (kuten sirkkeliä, taso- ja oikohöylää ja vannesahaa), tekemään puuliitoksia, teroittamaan puukonteriä ja sorvaamaan, takomaan ja kaasuhitsaamaan. Listaa vois jatkaa piiitkäään. Valtavasti uusia taitoja, joita ei taaskaan olisi tullut kokeiltua ilman opeopintoja. Kurssilla oppimani taidot ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia, mutta jouduin kyllä tosissani tappelemaan itseni (ja välillä toki myös puun ja metallin) kanssa. Vaikeinta oli päästä yli peloista, joita mulla oli isoja työstökoneita kohtaan. Tammikuussa en uskaltanut edes koskea koneisiin, mutta maaliskussa käytin niitä jo itsenäisesti. Ei meistä mitään parhaita ystäviä tullut, mutta ihan hyvin tulemme toimeen.

Mag-hitsaaminen oli ainoa tekniikka, jota en lopulta uskaltanut kuin hieman kokeilla. Oli kieltämättä kova paikka todeta, että tähän en vain pysty. Rätinä ja kipinöiden lenteleminen oli mulle liikaa. Mutta sekin oli kasvattavaa itsessään: löytää oma rajansa ja jäädä siihen. Koska kaikkea ei tarvitse uskaltaa, ainakaan kerralla. Ehkä Sorvi-Emmasta tulee vielä joku päivä Hitsi-Emma, who knows?

Sorvaamisesta tosiaan tykkäsin eniten. Siitä mie ihan oikeasti nautin, eikä se ollut kovin pelottavaa. Päinvastoin, toimintaterapiaa parhaimmillaan. Takominen oli myös yllättävän hauskaa! Oli siistiä, kuinka teräs muuttui oikeasti kellertävän oranssiksi ja muotoiltavan pehmeäksi. Teimme takomisprojektin yhdessä opiskelijakollegani Sonjan kanssa. Katsoimme YouTubesta, kun "canadian blacksmith Don McKay" takoi sydämen muotoisen naulakon, ja teimme perässä. Donilla meni työhön 8 minuuttia, meillä kolme päivää. Mutta hei! Valmista tuli ja se on todellakin tärkeintä.

Nyt työt ovat siis valmiita ja jopa opintopisteet ovat rekisterissä. Ja mie oon ittestäni ylpeä. #voittajafiilis

Siinä ne ny on! Beeest.