Tee Se Itse: Postimerkkikokoelma

Ensi syksynä totetuamme luokanopettajan opintoihin kuuluvan viimeisen harjoittelun Postimuseolla opiskelukaverini kanssa. Postimuseoon tutustumisen myötä täytyy myöntää, että - uskokaa tai älkää xd - olen hitusen innostunut itsekin postimerkkien keräilystä eli filateliasta. Kas näin syntyi ensimmäinen postimerkkikokoelmani:

TARVITSET postimerkkejä, sakset, pinsetit, pari laakeaa astiaa ja vettä. Merkkien kuivaamiseen tarvitset voipaperia ja vanhaa sanomalehteä tai talouspaperia. Tarvitset myös säiliökirjan tai vastaavan kansion merkkien säilyttämiselle.

LEIKKAA merkit irti kirjekuorista. Jätä reunoille vähän tilaa. Kaikkia merkkejä ei tarvitse leikata. Tarramerkit eivät aina liukene, joten ne voi jättää myös kiinni paperiin. Myös kauniit kirjeet voi säilyttää ehjinä posilähetyksinä.

LAITA merkit kädenlämpöiseen veteen liukenemaan noin 15 minuutiksi, kunnes ne alkavat irrota. Voimakkaasti värjätyt kirjekuoret saattavat liuetessaan värjätä muita merkkejä, joten ne on hyvä laittaa eri astioihin liukenemaan.

ASETA merkit sanomalehden päälle kuivumaan kuvapuoli alaspäin. Liimapintaa vasten on hyvä laittaa voipaperia väliin siltä varalta, että merkiessä on vielä liimajäämiä. Jätä merkit vähintään vuorokaudeksi kevyen painon alle prässiin.

PRÄSSÄTYT ja kuivatut merkit voi laittaa säiliökirjaan talteen. Merkit lajitellaan yleensä joko aiheen tai maan mukaan. Kuvan sivulla on Lappi-aiheisia merkkejä. Muista käsitellä merkkejä varovasti pinsetein, jotta ne pysyvät ehjinä. 

Kas näin! Tämän epäcoolimpaa (ja siks just niin siistiä ?!) harrastusta saa etsiä. Postimerkkeily on oikeasti aika hauska keräilyharrastus; merkit on usein yllättävän hienoa taidetta ja mielenkiintoisia aikansa kuvia. Ne myös auttavat hahmottamaan historiaa ja suomalaiset merkit ovat vieläpä maailmalla melko arvostettuja. Varmaan tääkin tulee kohta muotiin niinku filmikamerat konsanaan, eli eikun tuumasta toimeen!

Kolumni: Hullujen hommaa

Jenkkileffoissa terapeutilla on pastellinvärinen sohva. Sen viereisellä pöydällä on vesikannu ja nenäliinoja. Terapeutilla on muistiinpanovihko, hassut lasit ja kirjahylly, josta hän suosittelee asiakkailleen mielenkiintoisia opuksia.

Myös minun terapeutillani on sohva. “Ajattelinkin, että sinä varmasti osaat maata siinä noin rennosti”, hän nauroi, kun ensimmäistä kertaa rojahdin tyynyjen sekaan ja nostin jalat kohti kattoa.

Ensimmäinen psykoterapiaistuntoni oli pari vuotta sitten. Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta ja kriisi nosti pintaan myös kurjia muistoja lapsuudesta. Ratkaisukeskeisen terapeuttini avulla uskalsin kohdata esiin nousseet tunteet ja aloin prosessoimaan aikoinani hautaamiani asioita. Tammikuussa aloitin Kelan kuntoutuspsykoterapian ja nyt käyn terapiassa viikottain.

Joskus terapeutin kanssa nauretaan naapuriseinän takana pauhaavalla kovaääniselle miesterapeutille. Toisinaan pohdimme sitä, miksi ihmiset kävelevät kadulla toisiinsa katsomatta. Rankempaa on silloin, kun joudun miettimään, miksi koin lapsena niin suurta painetta olla aina iloinen ja reipas. Terapiasta voi saada myös kotitehtäviä: minun on täytynyt esimerkiksi jäsentää elämääni A3-paperille otsikoilla Pelkojen, Toiveiden ja Hyvien asioiden talo.

Terapia on Suomessa edelleen tabu. “Kallonkutistajalla” käyminen on merkki heikkoudesta (ikään kuin heikkouden näyttämisessä olisi jotain negatiivista). Terapiaan mennessä tekee mieli vedota lääkäriaikaan ja vastaanoton aulassa pelkää törmäävänsä tuttuihin.

Mielikuvat terapiassa käymisestä ovat onneksi vähitellen murtumassa. Maaret Kallion ja Tommy Hellstenin kaltaiset pehmeiden arvojen peräänkuuluttajat ovat saaneet tilaa lehtien palstoilta ja kotien kirjahyllyistä. Omien traumojen tietoista käsittelemistä on alettu pitää rohkeana ja viisaana toimintana.

Suomessa kannetaan edelleen toisen maailmansodan traumoja. Aina ei kuitenkaan tarvitse pärjätä tai mennä vaikka läpi harmaan kiven. Apua saa pyytää ja olla epävarma. Ja vaikka julistan terapian ilosanomaa, itselleni parhaita terapeutteja ovat silti ystävät, Jeesus ja Ounasvaaran lenkkipolut.

Kirjoittaja on 24-vuotias leikisti aikuinen, joka on terapeuttinsa mielestä kuin Peppi Pitkätossu.

Gluteeniton nyhtökauramakaronilaatikko

Suloinen paistopata tuo mukavasti Pentik-vaimofiilistä, suosittelen.

Kas näin syntyy gluteeniton nyhtökauramakaronilaatikko! Mikäs sen parempaa. Tarvitset

400 g gluteenittomia makaroneja
1 pkt nyhtökauraa

Munamaitoon:
3 dl maitoa
2 kananmunaa
200 g kreikkalaista jogurttia

Päälle:
Juustoa, esim. juustoraastetta

Mausteita oman maun mukaan


Keitä makaronit ohjeen mukaan. Paista nyhtökaura jauhelihan tapaan pannulla ja mausta mielesi mukaan esimerkiksi suolalla ja mustapippurilla. Sekoita maito, kananmunat ja kreikkalainen jpgurtti vispilällä kuohkeaksi vaahdoksi. Kaada kaikki ainekset pataan ja lisää päälle juustoa. Paista 180 asteessa noin 30 minuuttia.

Toisin sanottuna ruoka tehdään ihan tavallisen lihamakaronilaatikon tapaan, hieman vain aineksia modaten.

Terveiset vielä kauhan veistäneeltä Samppa-ukilta:

"Emmalle velliä
Ate ja Anne - pottuja
sanoi Samuli"