Jenkkileffoissa
terapeutilla on pastellinvärinen sohva. Sen viereisellä pöydällä on vesikannu
ja nenäliinoja. Terapeutilla on muistiinpanovihko, hassut lasit ja kirjahylly,
josta hän suosittelee asiakkailleen mielenkiintoisia opuksia.
Myös minun terapeutillani
on sohva. “Ajattelinkin, että sinä varmasti osaat maata siinä noin rennosti”,
hän nauroi, kun ensimmäistä kertaa rojahdin tyynyjen sekaan ja nostin jalat
kohti kattoa.
Ensimmäinen
psykoterapiaistuntoni oli pari vuotta sitten. Olin juuri eronnut pitkästä
parisuhteesta ja kriisi nosti pintaan myös kurjia muistoja lapsuudesta.
Ratkaisukeskeisen terapeuttini avulla uskalsin kohdata esiin nousseet tunteet
ja aloin prosessoimaan aikoinani hautaamiani asioita. Tammikuussa aloitin Kelan
kuntoutuspsykoterapian ja nyt käyn terapiassa viikottain.
Joskus terapeutin kanssa
nauretaan naapuriseinän takana pauhaavalla kovaääniselle miesterapeutille.
Toisinaan pohdimme sitä, miksi ihmiset kävelevät kadulla toisiinsa katsomatta.
Rankempaa on silloin, kun joudun miettimään, miksi koin lapsena niin suurta
painetta olla aina iloinen ja reipas. Terapiasta voi saada myös kotitehtäviä: minun
on täytynyt esimerkiksi jäsentää elämääni A3-paperille otsikoilla Pelkojen,
Toiveiden ja Hyvien asioiden talo.
Terapia on Suomessa
edelleen tabu. “Kallonkutistajalla” käyminen on merkki heikkoudesta (ikään kuin
heikkouden näyttämisessä olisi jotain negatiivista). Terapiaan mennessä tekee
mieli vedota lääkäriaikaan ja vastaanoton aulassa pelkää törmäävänsä tuttuihin.
Mielikuvat terapiassa käymisestä
ovat onneksi vähitellen murtumassa. Maaret Kallion ja Tommy Hellstenin kaltaiset
pehmeiden arvojen peräänkuuluttajat ovat saaneet tilaa lehtien palstoilta ja kotien
kirjahyllyistä. Omien traumojen tietoista käsittelemistä on alettu pitää
rohkeana ja viisaana toimintana.
Suomessa kannetaan
edelleen toisen maailmansodan traumoja. Aina ei kuitenkaan tarvitse pärjätä tai
mennä vaikka läpi harmaan kiven. Apua saa pyytää ja olla epävarma. Ja vaikka
julistan terapian ilosanomaa, itselleni parhaita terapeutteja ovat silti ystävät, Jeesus ja Ounasvaaran lenkkipolut.
Kirjoittaja on 24-vuotias
leikisti aikuinen, joka on terapeuttinsa mielestä kuin Peppi Pitkätossu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti