Vaeltajan varsin jännittävä vapaapäivä // Part 2

Pari viikkoa sitten heräsin päättäväisenä. Tänään aion lähteä vaeltamaan yksin, ajattelin kuin iso tyttö konsanaan.

Alkumatka sujuikin mallikkaasti. Matkustin tutulla bussilla Passo Tre Crocille ja lähdin taapertamaan jo useamman kerran vaeltamaani reittiä (nro 215) kohti Lago di Sorapissta, uskomattoman turkoosia järveä Sorapiss-vuoren juurella. Nautiskelin metsän tuoksusta, ajatusten ajelehtimisesta, yksinolosta ja sopivasta poltteesta reisissä ja pakaroissa. Mikäs tämän mukavampaa, hymäilin posket terveesti punoittaen.

Myös lounashetkeni oli varsin mukava. Tarkistin reitin (nrot 216 & 223) vielä kertaalleen kartasta kasviskeittoa ja cappucinoa nauttiessani. Loppuosa reitistä olisi minulle uusi. Hieman haastava, mutta täysin hallittavissa oleva ja upeat maisemat sisältävä reitti.

Or so they said.

Lounaan jälkeen reitillä on melko kova nousu, johon mulla meni noin 40 minuuttia, syke vaihteli jossain 160 ja 190 välillä. Nousu oli ihana! Toisinaan sitä niin nauttii kroppansa rääkkäämisestä.

Italiassa reittimerkit on yleensä maalattu kiviin tai puihin. Reittimerkintä on aina mukava muistutus siitä, että on niin sanotusti 'oikealla tiellä'.

Vaan sitten alkoi tapahtua.

Nousun jälkeen päädyin upealle näköalapaikalle. Kallio piti ylittää melko varovasti rautavaijerista (via ferrata) kiinni pitäen. Koinpa kukkulalla myös lähes taianomaisen hetken: näin vuorikauriin! Kauris oli kai il bambino eli lapsi vielä. Aika hienosti se myös poseerasi mulle, kun toisella kädellä kaivoin puhelimen taskusta ja toisella halasin vaijeria.

Jostain syystä aloin ferrata-pätkän jälkeen jännittää yksinoloa vieraassa maastossa. Huomasin, kuinka nautinnollisten vapaapäivän ajatusten sekaan alkoi eksyä myös epäilyksiä. Mitä jos loukkaan itseni? Voiko tässä tosiaan kaatua? Entä jos oikeasti eksyn? 

Ja mitäs siiten, jos saan paniikkikohtauksen? Minkälaiset alusvaatteet mulla on päällä, jos italialaiset pelastusmiehet joutuvat elvyttämään minua?

NÄENKÖ PERHETTÄNI JA YSTÄVIÄNI ENÄÄ KOSKAAN? KUKA MUUTTAA TILALLENI PERÄKAMMARIIN, JOS KUOLEN TÄNNE?

ENKÖ TOSIAAN PÄÄSSYT IKINÄ NAIMISIIN!?

Okei, vähän liiottelin. Mutta jos totta puhutaan, niin todellakin vain vähän. On uskomatonta, miten ihmismieli alkaa toisinaan paniikinomaisesti paisuttaa uhkakuvia, ja paniikinomaset ajatukset alkavat kiertää kehää .

Olin koko ajan merkityllä reitillä ja ihmisiä tuli jatkuvasti vastaan. Minulla oli vettä ja ruokaa, ja päivänvaloakin riitti vielä lähes 10 tuntia. Minulla ei siis ollut mitään hätää. Mieleni ei vain tuntunut uskovan sitä. En tosiaan muista, milloin viimeksi olisin rukoillut 3 tuntia lakkaamatta. Toistelin Isä meidän -rukousta ja lauloin hengellisiä lauluja, jotta rauhoittuisin edes vähän.

Eräs siisteimmistä hetkistä näin jälkikäteen ajatellen oli yksi paniikinomainen 10 sekuntia, kun istahdin polun varteen. En nähnyt ketään ihmistä missään, enkä ollut varma, mihin pitäisi jatkaa. Kaivoin kartan esiin, mutta olin ilmeisesti niin jännityksestä sekaisin, etten saanut siitä mitään selvää. 

Ei ketään missään, ajattelin epätoivoisesti tähyten alla olevaa laaksoa... kunnes huomasin katsoa takaviistoon erään huipun päälle, jossa kaksi noin kolmekymppistä miestä istui evästauolla. Bongiorno! tervehdin helpottuneena kaksikkoa, johon toinen herroista vastasi English?

Thank God, todellakin English! ajattelin kivutessani kaksikon luo. Heidän piknik-paikallaan sain paitsi reittiohjeet täydellisellä englanninkielellä, myös tsemppitoivotukset ja ennen kaikkea rauhallisemman mielen. Mietin edelleen, olivatko he oikeita ihmisiä vai suloisella britti- ja aussiaksentilla puhuvia enkeleitä.

Jossain vaiheessa taisin vielä kääntyä vähän väärin ja kun viimein selvisin Rifugio Falorialle, olin aivan puhki, lähinnä henkisesti. Hissiä odottaessani yritin rauhoittua cappucinon (ne on täällä tautisen hyviä) ja jätskin (always a good idea) ääressä, mutta oloni normalisoitui lopulta vasta nukuttuani yön yli. Hiukan taisin tosiaan kokemuksesta traumatisoitua, kun kykenin siitä vasta näin kahden viikon jälkeen kirjoittamaan.

Tuli siis todella käytyä epämukavuusalueella, tosin hieman vahingossa. Mutta tiukassa paikassa sitä aina oppii jotain uutta itsestään. Ja näemmä myös Jumalasta. 

La Sacra Bibbia

 

Kuvat: mie @Cortina d'ampezzo

Lainaukset: Raamattu, käännös 1992

Postia!

Harvemmin tilaan mitään netistä. Kesän alussa sain kuitenkin muutaman sen verran jännittävän paketin postitse, että päätin koota ne ihan postaukseksi. Jutun julkaisu vähän venähti, mutta mihinkäs meillä kiire täällä valmiissa maailmassa.

Kuten arvata saattaa, näillä Hanwageillä on tässä tosiaan paineltu jo pitkin vuorenrinteitä muutama viikko. Ja voin todellakin suositella! Ei rakon rakkoa saati hiertymää missään, ei oo liian kuumat edes helteellä ja ovat pitäneet vettä tähän mennessä ihan sataprosenttisesti. Ainoa vika, että ovat niin tukevat, että kun lähdin lenkkareilla lenkille niin pyöräytin heti nilkan :D ei oo onneks ennää kippee...

Nää oli hei huikee löytö! Oltiin kaverin kanssa Aleksanterin kirkossa helatorstain messussa ja näin siellä kirkossa tällaisen kassin. Mieki haluan kulkea Martti Lutherin naama kassissa, ajattelin heti ja kotosalla googlettelin asiaa. Löysin tuotteen melko helposti osoitteesta sacrum.fi ja samalla löytyi myös nää huikeen hienot Tässä seison-sukat (viittaus tähän legendaan). Uskisläppää parhaimmillaan. Nämä täytyy korkata kans käyttöön kunhan palailen Suomeen. 

#siniselläsydämellä

Tämän paidan ja muut kuvassa näkyvät rekvisiitat mie voitin tykkäämällä yhdestä @ropsrovaniemi -instatilin kuvasta. Aika veikeää :D nyt oon kyllä ihan todellinen tosifani. En malttais oottaa, että pääsen taas Tampereen puistofutiskentille potkimaan tää paita päällä! En nimittäin ehtiny sitä testaamaan ennen tänne Italiaan lähtöä.

Ja hei, ihmiset! Lähettäkää kirjeitä ja kortteja! Tänä digiaikana niistä tulee niiiin hyvä mieli. Mieki laitoin täältä Italiasta jo tervehdyksiä Suomeen, eivät tosin ole vielä tainneet saapua perille... tai ainakaan kukaan ei oo vielä tunnustanut saaneensa korttia.

Kuulemiin, 

Emski

Kolumni: Mukavan epämukavaa

Tämä kolumni on julkaistu Lapin Kansassa 7.7.2017.

Kirjoitan tätä kolumnia pehmeästä sängystä raukeana ja tyytyväisenä. Olen vaeltanut tänään 15 kilometriä, joista viimeiset kolme satoi ja ukkosti. Kun vihdoin pääsimme alppimajalle juomaan lämmintä kaakaota eli rehellisemmin suklaata kupissa, tuntui kuuma juoma vähintäänkin ansaitulta.

Olen nyt asunut kaksi vuorokautta Italian Cortinassa. Vietän täällä seuraavat viisi viikkoa toimien ryhmänjohtajana turisteille, jotka saapuvat vuoristokylään vaelluslomalle.

”Pakkaan itseni mukaan”, moni ystävistäni ilmoitti kesätyösuunnitelmistani kuullessaan. Heinäkuuni kuulostaa kieltämättä hauskalta seikkailulta, mutta olen ollut siitä vuorotellen sekä innoissani että kauhuissani. Uudelle elämänalueelle astuminen on tuntunut vuoroin sekä elämäni parhaimmalta että pahimmalta päätökseltä. Painajaisissani olen eksynyt ja rahani ovat loppuneet.

Vaikka koen edelleen myös kauhunhetkiä, olen enemmän kuin onnellinen siitä, että uskalsin lähteä. Jo nyt olen oppinut parin huonon vitsin lisäksi esimerkiksi, että Italiassa kahvin saa maksaa vasta lähtiessään – muuten sinulla luullaan olevan kiire. Olen myös nähnyt murmeleita ja nauranut niiden saksankieliselle nimitykselle das Murmeltier (murmeleläin).

Epämukavuusalue on muotisana, jota moni vihaa. Se ei kuitenkaan ole klisee syyttä. Ainoastaan kiva, nätti ja helppo elämä ei ole kokonaista, sillä siitä jää jotain hyvin olennaista uupumaan. Mäen päälle kiipeäminen tuntuu hienommalta, kun se matkan varrella hieman pakottaa reisiä ja on mahtavaa käydä vaivaton keskustelu kielellä, joka joskus tuntui täysin mahdottomalta omaksua.

En väitä, että nuoret eläisivät maailmassa, jossa kaikki on aina helppoa ja mukavaa. Esimerkiksi yläasteaika on yksi haastavimmista sosiaalisista ympäristöistä, joissa ihminen joutuu toimimaan.

Nopean tyydytyksen ja jatkuvan itsensä viihdyttämisen kulttuuri voi kuitenkin johtaa siihen, että jotain arvokasta jää sukupolveltamme kokematta. Siksi omien rajojen venyttäminen ja hieman kivikkoiselle polulle astuminen tekee usein erittäin hyvää. Jos ei muuten, niin ainakin polun päässä odottava kaakao maistuu paremmalle.

Kirjoittaja on opiskelija, jonka epämukavuusalueita ovat pankki- ja vakuutusasiat sekä moottoriajoneuvot.

Vaeltajan vapaapäivä

Tänään mulla oli vapaapäivä ja päätin todellakin pitää vapaata. Viime aikoina mua on houkutellut ajatus yksin matkustamisesta ja tällaisena päivänä oli mahdollisuus myös fiilistellä vähän sitä, miltä tuntuu olla ulkomailla yksin. Ja sehän oli varsin mukavaa! Pakkasin repun ja olin jo kymmenen jälkeen pääkadulla ostelemassa postikortteja.

Lyhyen kyläkierroksen ja parin väärän reittivalinnan (:D) jälkeen nousin kabiinihissillä Tofanalle, joka on yksi vuoristoryhmistä Cortinan ympärillä. Myönnettäköön myös, että luulin ennen tämän blogipostauksen kirjoittamista, että kabiinihissi on gabiinihissi G:llä. ;---D. Vahvaa suorittamista, Emma.

Selvisin joka tapauksessa lopulta hissiin ja kävin ensin lounaalla ensimmäisellä asemalla, n. 1700 metrissä. Italialaiseen tapaan join ruokaisan salaatin seurana talon valkoviiniä. En nyt enää muista tarkemmin mitä se oli, varmaan jotain paikallista biancoa. Mutta hyvää kuitenkin ja lounashetki oli varsin nautinnollinen. Ruoka on täällä Italiassa niiiiin hyvvää! Yllättävän hyvin otetaan myös meidät gluteenittomat ruokailijat huomioon.

Lounaan jälkeen nousin ylös Tofana di Mezzolle, jonka korkeus on jopa 3224 m. Sieltä oli kieltämättä mielettömät maisemat. Taivas oli vieläpä ihan kirkas ja Cortinaa ympäröivät vuoriryhmät (Cristallo, Sorapiss yms...) erotti selvästi.

Terkkuja kolmesta tonnista !?!!

Huiputtelun jälkeen laskeuduin vielä kabiinilla lounaspaikalle, tilasin kahvin (un cappucino, per favore) ja menin ravintolan alatasanteelle lukemaan ja nauttimaan auringosta.

Päivä oli siinäkin mielessä hieno, että sain vihdoin luettua viimeisenkin sivun kirjasta nimeltä Raamattu. Toki nyt on vasta sellainen olo, että olen saanut kirjoituksista jonkinlaisen pintaraapaisun - nyt voikin alkaa syventymään kirjoihin muun muassa kommentaarien avulla. En kyllä usko, että koskaan tulee sellaista oloa, että Raamattu on jo niin koluttu läpi, etteikö sieltä löytyisi jotain uutta, joka uudessa elämäntilanteessa puhuttelisi. Se on ihan oikeasti niin siisti opus.

Suosittelen kyllä oikeasti lukemaan Raamattua, teki sen sitten hengellisistä lähtökohdista tai ei. Kristinusko on kuitenkin maailman suurin uskonto ja sillä on valtavan suuri vaikutus koko ihmiskuntaan. Hyvin usein kuulee mielipiteitä argumentoitavan sanoin "Raamatussa sanotaan...". Mikäli ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä, mitä Raamatussa oikeasti sanotaan, voi olla melko vaikeaa ottaa osaa keskusteluun.

Olipas vain kertakaikkisen rentouttava mercoledì! Loppuilta kuluukin blogia kirjoitellessa ja siinä sivussa Modernia perhettä katsellessa. Mutta huomenna herään aamulla taas vaeltamaan, kohteena Tre Cime. Siispä

Buonanotte.

Helmiä ja murmeleita - vaellusopastelijan päiväkirja

Tässä kuvassa ollaan oikealta lueteltuna Passo Giau (2235 m), mie ja opaskaverini Saken tyttö Emmi, joka kävi kanssamme läpi vaellusreittejä ennen asiakkaiden saapumista tällä viikolla. Ja kuten huomaatte. näissä maisemissa on helppo hymyillä.

Salve!

Terveisiä Dolomiiteilta, Italian Alpeilta. Istun parvekkeella ja katselen alppitalojen kattojen vieressä olevia huippuja. Cortinan keskustasta kuuluu hyväntahtoista pulinaa. Viime sunnuntaina pääkatu Corso Italialla oli vielä enemmän menoa ja meninkiä; katu oli täynnä torikauppiaita ja siellä järjestettiin myös Cortinan kaupunginosien välinen kisa, jossa miteltiin mm. köydenvedossa ja puun sahaamisessa.

Cortina on Italian kuuluisin vuoristokylä. Tämä on aivan upea paikka! Joka paikassa saa erittäin ystävällistä palvelua ja ravintoloiden, kauppojen ja alppimajojen sisustukset ovat kotoisia, erittäin siistejä ja viimeisen päälle mietittyjä.

Korkeuseroja on lähes mahdoton vangita kuvaan, mutta tästä saa ehkä jotain käsitystä.

Emmi ja mielettömät maisemat.

Olen täällä 5 viikkoa kesätöissä vaellusoppaana YouTravel-nimisellä suomalaisella matkatoimistolla. Minä ja kesäkämppikseni Sakke (italialaisittain [sakaari]) toimimme siis ryhmänjohtajina suomalaisille matkailuryhmille, jotka saapuvat viikoksi vaeltamaan kanssamme. Iltaisin saatamme järjestää myös muuta ohjelmaa, kuten yhdessä syömistä tai viininmaistelua.

Lago di Sorapiss on ihan mieletön paikka! Järveä (tai suomalaisittain lampea) ei turhaan kutsuta Dolomiittien helmeksi; vesi on oikeasti ihan uskomattoman turkoosia, se tuntuu todella hohtavan. 

Meitsi ja Sakke.

Olen nyt viettänyt viikon vuoristossa. Viikko on ollut mahtava ja olen oppinut valtavan paljon vaeltamisesta (matka ei tapa, vaan vauhti), italialaisesta kulttuurista (he eivät voi vastaanottaa teräasetta lahjana), italian kielestä (naista voi täysin luonnollisesti tervehtiä ciao bella), itsestäni (itseään ei tosiaan pääse missään pakoon) ja Jumalasta (joka on näköjään kanssani, matkustin sitten minne tahansa).

Se Passo di Giau...

...ja lehmähän on italiaksi la mucca.

Männäviikon vaelluksilla olemme törmänneet perhosiin (ne on ihmeen kesyjä!), lehmiin ja murmeleihin, mikä on ollut varsin hauskaa. Varovainen toiveeni on törmätä vielä vielä kauriiseen tai gemssiin. Sorkkein jäljet ovat jo tulleet vastaan, valitettavasti itse eläimet eivät.

Bongaa kuvasta murmeli!

Murmelien ääntely kuulostaa mun mielestä joltain viheltämisen ja linnunlaulun väliltä. Italian kielellä murmeli on la marmotta ja saksaksi das murmeltier (murmeleläin).

Olen niin kiitollinen, että saan seikkailla heinäkuun täällä! Kirjoittelen aina silloin tällöin kuulumisiamme myös tänne bäivägirjaan. Vaeltaessa ehtii suunnittelemaan melko monta blogipostausta :D.

PS. Meidän ja muiden YouTravelin oppaiden seikkailuja voi seurata 
Facebookissa nimellä Matkatoimisto YouTravel sekä Instagramissa nickillä youtravelalpit.