Vaeltajan varsin jännittävä vapaapäivä // Part 2

Pari viikkoa sitten heräsin päättäväisenä. Tänään aion lähteä vaeltamaan yksin, ajattelin kuin iso tyttö konsanaan.

Alkumatka sujuikin mallikkaasti. Matkustin tutulla bussilla Passo Tre Crocille ja lähdin taapertamaan jo useamman kerran vaeltamaani reittiä (nro 215) kohti Lago di Sorapissta, uskomattoman turkoosia järveä Sorapiss-vuoren juurella. Nautiskelin metsän tuoksusta, ajatusten ajelehtimisesta, yksinolosta ja sopivasta poltteesta reisissä ja pakaroissa. Mikäs tämän mukavampaa, hymäilin posket terveesti punoittaen.

Myös lounashetkeni oli varsin mukava. Tarkistin reitin (nrot 216 & 223) vielä kertaalleen kartasta kasviskeittoa ja cappucinoa nauttiessani. Loppuosa reitistä olisi minulle uusi. Hieman haastava, mutta täysin hallittavissa oleva ja upeat maisemat sisältävä reitti.

Or so they said.

Lounaan jälkeen reitillä on melko kova nousu, johon mulla meni noin 40 minuuttia, syke vaihteli jossain 160 ja 190 välillä. Nousu oli ihana! Toisinaan sitä niin nauttii kroppansa rääkkäämisestä.

Italiassa reittimerkit on yleensä maalattu kiviin tai puihin. Reittimerkintä on aina mukava muistutus siitä, että on niin sanotusti 'oikealla tiellä'.

Vaan sitten alkoi tapahtua.

Nousun jälkeen päädyin upealle näköalapaikalle. Kallio piti ylittää melko varovasti rautavaijerista (via ferrata) kiinni pitäen. Koinpa kukkulalla myös lähes taianomaisen hetken: näin vuorikauriin! Kauris oli kai il bambino eli lapsi vielä. Aika hienosti se myös poseerasi mulle, kun toisella kädellä kaivoin puhelimen taskusta ja toisella halasin vaijeria.

Jostain syystä aloin ferrata-pätkän jälkeen jännittää yksinoloa vieraassa maastossa. Huomasin, kuinka nautinnollisten vapaapäivän ajatusten sekaan alkoi eksyä myös epäilyksiä. Mitä jos loukkaan itseni? Voiko tässä tosiaan kaatua? Entä jos oikeasti eksyn? 

Ja mitäs siiten, jos saan paniikkikohtauksen? Minkälaiset alusvaatteet mulla on päällä, jos italialaiset pelastusmiehet joutuvat elvyttämään minua?

NÄENKÖ PERHETTÄNI JA YSTÄVIÄNI ENÄÄ KOSKAAN? KUKA MUUTTAA TILALLENI PERÄKAMMARIIN, JOS KUOLEN TÄNNE?

ENKÖ TOSIAAN PÄÄSSYT IKINÄ NAIMISIIN!?

Okei, vähän liiottelin. Mutta jos totta puhutaan, niin todellakin vain vähän. On uskomatonta, miten ihmismieli alkaa toisinaan paniikinomaisesti paisuttaa uhkakuvia, ja paniikinomaset ajatukset alkavat kiertää kehää .

Olin koko ajan merkityllä reitillä ja ihmisiä tuli jatkuvasti vastaan. Minulla oli vettä ja ruokaa, ja päivänvaloakin riitti vielä lähes 10 tuntia. Minulla ei siis ollut mitään hätää. Mieleni ei vain tuntunut uskovan sitä. En tosiaan muista, milloin viimeksi olisin rukoillut 3 tuntia lakkaamatta. Toistelin Isä meidän -rukousta ja lauloin hengellisiä lauluja, jotta rauhoittuisin edes vähän.

Eräs siisteimmistä hetkistä näin jälkikäteen ajatellen oli yksi paniikinomainen 10 sekuntia, kun istahdin polun varteen. En nähnyt ketään ihmistä missään, enkä ollut varma, mihin pitäisi jatkaa. Kaivoin kartan esiin, mutta olin ilmeisesti niin jännityksestä sekaisin, etten saanut siitä mitään selvää. 

Ei ketään missään, ajattelin epätoivoisesti tähyten alla olevaa laaksoa... kunnes huomasin katsoa takaviistoon erään huipun päälle, jossa kaksi noin kolmekymppistä miestä istui evästauolla. Bongiorno! tervehdin helpottuneena kaksikkoa, johon toinen herroista vastasi English?

Thank God, todellakin English! ajattelin kivutessani kaksikon luo. Heidän piknik-paikallaan sain paitsi reittiohjeet täydellisellä englanninkielellä, myös tsemppitoivotukset ja ennen kaikkea rauhallisemman mielen. Mietin edelleen, olivatko he oikeita ihmisiä vai suloisella britti- ja aussiaksentilla puhuvia enkeleitä.

Jossain vaiheessa taisin vielä kääntyä vähän väärin ja kun viimein selvisin Rifugio Falorialle, olin aivan puhki, lähinnä henkisesti. Hissiä odottaessani yritin rauhoittua cappucinon (ne on täällä tautisen hyviä) ja jätskin (always a good idea) ääressä, mutta oloni normalisoitui lopulta vasta nukuttuani yön yli. Hiukan taisin tosiaan kokemuksesta traumatisoitua, kun kykenin siitä vasta näin kahden viikon jälkeen kirjoittamaan.

Tuli siis todella käytyä epämukavuusalueella, tosin hieman vahingossa. Mutta tiukassa paikassa sitä aina oppii jotain uutta itsestään. Ja näemmä myös Jumalasta.