Roadtrip Länsi-Norjassa

Kas tässä, ystävät, matkavinkkejä Länsi-Norjan roadtripille. 

ELOKUUSSA lähdimme neljän ystävän voimin viikoksi Länsi-Norjan vuonoille ja vuorille. Matkamme alkoi autolla Tampereelta ja kulki Turku-Tukholma välin laivalla. Tukholmasta ajoimme Ruotsin läpi Norjaan. Paluumatkan kuljimme samaa reittiä.

YÖT VIETIMME leirintäalueilla telttaillen. Yksi yö autolla, kahdella telttapaikalla, suihkulla ja sähköllä maksoi meille yleensä noin 40 euroa. Maisemat olivat aina upeita, mutta palvelun taso vaihteli hymyilevästä jopa halveksivaan.

BESSEGGEN on taatusti yksi Pohjoismaiden hienoimpia vaellusreittejä. Kulutimme noin 7 tuntia 15 kilometrin matkaan, 1000 metrin nousuun ja 20 minuutin laivamatkaan. Elokuun ruuhkapäivinä reitillä saattaa liikkua jopa 2000 ihmistä.

KÄYTIMME ruokailuihin suurimman osan ajastamme. Trangioilla kokkaamamme herkulliset ateriat sisälsivät esimerkiksi quinoaa, papuja ja kasviksia. Ne olivat edullisia, säilyivät viikon autossa ja sopivat myös kasvisruokaa suosivalle.

KAJAKOINTI Geirangerin vuonossa oli reissumme kohokohta. Kolmen tunnin melonta oli fyysisesti sopivan rankkaa ja maisemallisesti valtavan upea kokemus. Vaikka varusteista sai pulittaa useamman kympin, oli satsaus kokemuksen arvoinen.

Tuleva teologi

Mitä? Eikös siitä pitäny tulla ope?

No piti, tavallaan. Ja saattaa vaikka tullakin. Luokan- ja ruotsinopeksi mie oon tässä viime vuodet opiskellu. Mutta ei mulle oo ikinä ollu täysin varmaa, että tuun niitä töitä tekemään.

Missä mun pitää olla, oonko varmasti oikeessa paikassa?

Nyt oon kuitenki toteuttanut yhden haaveen ja alkanut opiskella teologiaa. Mietin sitä vakavissani jo lukiossa. Ja elokuussa astuin vihdoin Porthanian (yks HY:n rakennuksista) ovista sisään muussakin kuin pääsykoemielessä. Tänä syksynä siis lopettelen opintoja Tampereella ja aloittelen Helsingissä. Ja oon niin innoissani! Tuntuu siltä, että oon just oikeessa paikassa just oikeeseen aikaan.

Kannattaako mennä tosi ajoissa, vai onko parempi tulla viime tipassa?

Ihan uuden asian aloittaminen tekee tosi hyvää, mutta on myös valtavan jännittävää. Vaikka oon jo iso tyttö ja tiiän että kaikesta selviää, niin kyllä mulla ainakin ihan pelottaa ensimmäiset koulupäivät. Tekis vaan mieli jäädä kotiin, ettei tarttis pyöritellä kaikkia niitä epävarmuuskysymyksiä mielessään.

Onkohan ne kaikki muut ihan erilaisia ja tykkääköhän ne musta, minne täällä nyt pitäis istua ja valitsinko varmasti hyvät vaatteet?

Niin, miks teologia? Se vaan kiinnostaa, haluan oppia uskonnoista ja erityisesti kristinuskosta enemmän. Mutta erityisesti mua kiinnostaa se, mitä luterilaisessa kirkossa tulee seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tapahtumaan. Haluaisin olla mukana vaikuttamassa siihen, mihin suuntaan mennään. Ja parhaiten se onnistuu, jos on teologian tutkinto Helsingistä, Joensuusta tai Åbo Akademista.

Kuulostaako mun nauru aina näin tyhmältä ja miks mun piti tolleen sanoa, oonko mieluummin reipas ja vaikka vähän ylisosiaalinen vai oisko parempi olla sellanen hiljainen tarkkailija?

Ja kuitenkin, ONNEKSI, sitä ei kohta enää jaksa miettiä kaikkea sitä epävarmuutta, huomaa taas olevansa oma itsensä.

Eikä kaikki oo ihan täydellisen hyvin sujunutkaan... :D Ekalta latinan luennolta myöhästyin, vaikka olin heränny aamulla viideltä Tampereella. En ollu tajunnu lukea sähköpostista, että luennon paikka oli vaihtunut. Ja eiköhän puhelimen akku pettäny JUST siinä vaiheessa kun tajusin olevani väärällä ovella ja iskin uutta osoitetta Mapsiin... kiitos Roberts Coffeen & Fazer Cafen ystävällisille henkilökunnille, jotka opastitte mua tuona syyskuisena maanantaiaamuna. Löysin lopulta perille, kiitos teidän :D.

Nyt on jo aika kiva fiilis Helsinki-päivistä. Saahan tässä matkustaa, mutta juna- ja bussimatkat on päivästä riippuen joko tehokkaita työskentely- tai nollaushetkiä.

Tai bloginkirjoitushetkiä, kuten nyt. Meneekö se sitten työskentely- vai nollauskategoriaan, sitä en osaa sanoa.

Tää on mun 'bright future ahead' -poseerausilme. Kuva: Jonathan Carey

Terkuin

Emski the aspiring theologist

Surullinen juhlapyhäisä

Jumala ei halua olla viikonloppuisä.

Suomessa on kovin paljon kristittyjä, jotka tapaavat isäänsä vain jouluna ja satunnaisina merkkipäivinä. Isä on varmasti tosi iloinen, että saa jakaa nuo hetket lastensa kanssa. Mutta voin vaan kuvitella, miten hän on samaan aikaan äärettömän surullinen siitä, että saa omat lapsensa lähelleen niin harvoin. Mikä valtava ikävä.

Onhan tää ihmeellinen juttu. Niin ihmeellinen, että mie ainaki mietin joka päivä, että onkohan tässä yhtään mitään järkeä. Ja silti päädyn joka päivä siihen, että kyllä tää vaan taitaa olla totta.

Ihmeellinen juttu on siis se, että maailmankaikkeuden luoja, Isä Jumala, haluaa olla läsnä mun elämässä. Ja sun! Myös muulloin, kuin juhlapyhinä. Uskallan jopa väittää, että juhlan sijaan Isä haluais olla Isä lapsilleen erityisesti arjessa: aamupalapöydässä, koulussa ja työpaikalla. ltalenkillä ja elokuvissa, sienimetsällä ja kuumeisen vieressä sohvalla.

Henkilökohtainen suhde Jumalaan on uskonelämän ytimessä. Isä haluaa olla elämässäsi, mutta ei tule väkisin. Hänen täytyy antaa tulla, avata ovi ja kutsua sisään. Elämä saattaa muuttua, mutta se riski kannattaa ottaa: kristinuskon Jumala on sellainen Isä, joka haluaa lapsilleen vain ja ainoastaan ja aina ja pelkästään hyvää.

Yhtälailla uskonelämälle on tärkeää jakaa sitä muiden kristittyjen kanssa. Pitäähän perheen kanssa viettää aikaa! Pekka Simojoki totesi joskus viisaasti, että ’meillä on Suomessa väärä mielikuva siitä, että uskoa tulisi harjoittaa yksin.’ Hänen mukaansa usko on nimenomaan yhteinen asia. Olen samaa mieltä. Kuin siistiä on tajuta, että kaikki nää huiput tyypit täällä maailmassa on itseasiassa mun siskoja ja veljiä.

PS. Jos sulla on huonoja kokemuksia maallisesta isäsuhteesta, voi olla parempi, että ajattelet Jumalan enemmän äitinä. Jumala on niin valtava, kaikkea meijän ymmärrystä ylempi, että häntä eivät sukupuoliroolit rajoita. Tukholmassa Santa Klaran messussa kuulin myös kerran puhuttavan kaikkien kristittyjen yhteisestä isoveljestä, Jeesuksesta. Sekin on mun mielestä aika kaunis ja suloinen ajatus. Jumalan sukupuolirooleilla on leikitellyt myös todella katsomisen arvoinen leffa The Shack. Suosittelen!

Tää roomalaiskirjeen kohta on huikee: abba on hellittelynimi, ikään kuin isi tai iskä. Miettikää !?!! Vitsi mitä rakkausjuttuja <3<33 ↓

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba, Isä!" Room. 8:15 

Nyrkin ja bellan välissä

Mun on jo pitkään tehnyt mieli ottaa kantaa tasa-arvokeskusteluun. Jotenkin pelkäsin aiheesta kirjoittamista. Pelkäsin ehkä sitä, että joku suuttuu. Tai sitä, että totean asiat liian ykskantaan. Tai sitä, että pelkojeni takia en lopulta onnistukaan sanomaan mitään.

Tässä on nyt kuitenkin kolumni aiheesta. Vielä en ole saanut kenenkään vihoja niskaani :D. 
Teksti on julkaistu Lapin Kansassa 31.8.2018.

👇  👇  👇

­— Pitäisikö teille antaa yksi maali etukäteen, kun teillä on tyttö pelaamassa?

Pelaan futsalia miesten harrastesarjassa. Viime talvena sain tyrmistyä tuomarin minulle ennen peliä esittämästä kysymyksestä, sillä moiseen vähättelyyn en ollut hetkeen törmännyt.

Olen kohdannut tytöttelyä urheiluareenoiden lisäksi käytännössä jokaisessa työpaikassani. Viime kesäni vietin vaellusoppaana Italiassa. Nuorena naisena sain vastaanottaa käsisuudelmia ja ciao, bella -tervehdyksiä. Samoin minulle kaadettiin ensin viiniä ja autettiin kädestä pitäen taksista ulos.

On toki mukava tulla huomatuksi ja huomioiduksi, enkä missään nimessä toivo herrasmiesten kuolevan sukupuuttoon. Silti on hyvä tiedostaa, että sukupuoliroolien korostamisella on myös kääntöpuolensa.

Jalkapallofanina seurasin tiiviisti MM-kisojen tv-lähetyksiä myös Italiassa. Studioon oli kyllä päästetty asiantuntijamiesten seuraksi myös yksi nainen – valitettavasti vain juontaja oli lyhyestä mekosta ja vahvasta meikistään päätellen oli saanut työtehtävänsä jonkin muun kuin jalkapalloasiantuntijuutensa ansiosta.

Urheilutoimittajakunnan sukupuolijakauma saisi olla tasaisempi myös Suomessa. Mielestäni on kuitenkin ehdottoman tärkeää, että asiantuntijatehtäviin pääsee kotimaassamme ensisijaisesti ammattitaidon, ei sukupuolen perusteella.

Kysyin Facebook-sivullani miehiltä, milloin he ovat kokeneet vähättelyä sukupuolensa vuoksi. Suurin osa saamistani vastauksista liittyi tavalla tai toisella hoivaamiseen ja kasvattamiseen. Myös tasa-arvokeskusteluissa he kokivat olevansa heikompi osapuoli. Huomionarvoista on, että moni ystäväkuntani miehistä kertoi säästyneensä sukupuoleen kohdistuneelta vähättelyltä kokonaan.

Tasa-arvokeskustelu ei kuitenkaan saisi keskittyä liikaa vain naisten lähtökohtaisesti heikomman aseman vahvistamiseen: myös esimerkiksi miesten ja poikien mahdollisuuksiin olla heikko ja herkkä tulisi kiinnittää huomiota.

Täydellinen sukupuolten välinen tasa-arvo ei liene mahdollinen, eikä välttämättä edes tavoittelemisen arvoinen tilanne. Voisimmeko sen sijaan pyrkiä siihen, että jokainen ihminen otettaisiin sukupuoleen katsomatta tosissaan? Miehet neuvoloissa ja naiset politiikassa, rautakaupoissa ja urheiluareenoilla?

Kirjoittaja on kasvatustieteen ja teologian opiskelija.

Tosta lihavoidusta sanasta pian lisää...😃

Kuva: Jonathan Carey